Kärryilyä, ohjasajoa & vapaana seuraamista

Sain tänään yhden tallilaisen kuvailemaan mua ja Ponia, kun ensin oli tarkoitus ajaa se kentällä, kun ruunan kärryt olivat saaneet uudet renkulit. Lumisella (auratulla kuitenkin) kentällä oli kuitenkin vähän raskasta mennä ponilla, jolla on vähän kehno peruskunto, minä kärryillä ja kärryissä vähän paksummat renkaat, kuin mitä vanhat renkaat olivat.
Mentiin siis ihan hetki kärryt perässä, muutamat ravit otettiin molempiin suuntiin. Ponillahan ei ole ajettu viimisen 7 viikon aikana kuin ehkä kerran tai kaksi, joten oli ihan hyvä, ettei edes menty hirveän kauaa.

 

Otin kärryt Ponin perästä pois, ja jätin ne röyhkeästi kentän keskelle, me kun oltiin siinä silloin ainoat pyörijät. Hetki mentiin ohjasajaen, mutta mä en sitten taas jaksanut sitä touhua, kuin parin ravikierroksen verran, joten eikun Ponilta varusteet pois!

Ravailtiin Ponin kanssa aika paljon kenttää ympäri, välillä suuntaa vaihdellen. Kuvaajan kanssa naureskeltiin, että kun on se Poni aina niin iloisen näköinen, kun korvat luimussa juoksee perässä. Vähän porkkanamaaninen, luulee vissiin nykyään, että ainakun ollaan ilman varusteita, on kyseessä hevosagility, jolloin sitä porkkanaa saa, kun tekee asioita oikein tai sinnepäin. Porkkanoita ei kuitenkaan tässä touhussa mun kanssa tipu.

 

 Parit peruutukset tehtiin kanssa, onnistui kivasti, ja Ponin peppu ei lähtenyt kuin ihan muutaman kerran omille teilleen sivulle. Ihan mahtava otus tuo kyllä on! Pari kertaa tuhisin tuon turpaan, ihana halinalle, jonka syliin tunkeminen on kyllä välillä vähän hermoja raastavaa, mutta näissä tilanteissa ihanaa!


Tänään myös sain tuon laukkaamaan molempiin suuntiin vapaana mun perässä ensimmäistä kertaa ikiinä. Ei tosin paljoa laukkailtu, kun multa loppui kunto juosta toppavaatteissa flunssassa täysillä :-D Opetin siinä samalla tuolle kaikki piffit ja paffitkin! ;-)

 

Kuvat © Anna P. älä kopioi!

Lue lisää

Koiramaisuuksia

Mä kärsin pahanlaatuisesta koiranpentukuumeesta, eikä asiaa auta se, että tuo minun karvajalka täyttää huhtikuussa jo kahdeksan vuotta. Okei, olen sanonut "jo" siitälähin, kun Mamse täytti kolme muttamutta, onhan se kahdeksan jo aika "jo"! Vai onko? En tiedä.

Mulle ei kyllä ole tulossa toista koiraa, kuin vasta sitten kun kotoa pois muutan ensi kesänä, sittenkun olen saanut koulun päätökseen ja lähihoitajan paperit (toivottavasti) komeilevat mun käsissä. Sitten vaan äkkiä joku työpaikka jostain, sitten oma kämppä ja muutan sinne tuon koirulin kanssa, ja sitten sen jälkeen voi rueta ihmettelemään, että mitäköhän sitten.

Iltalenkille lähdössä 5.10.2012

Meidän Mammahan (= tämä minun koira, kyllä, se on Mamma) sai vuonna 2009 13 pentua (+ 1 joka syntyi kuolleena), joista olisin halunnut yhden penikan itselleni. Porukat ei silloin suostuneet mun vinkunoihini, mutta kasvattajan kanssa päätettiin, että jos joku pennuista joskus saa pentueen, on mulla etuosto-oikeus yhteen. Pennuthan ovat nyt jo 3 vuotta, joten ei tässä ole enää aikaa kuin se kaksi vuotta, että olisi vielä mahdollista (tai sanotaan niin, että suositeltavaa) ne pennut hankkia. Mööh, kiire tulee, enkä ole edes kuullut huhuja! Airisyhdistyksen sivuja kyllä selailen monta kertaa viikossa, siinä toivossa, että joskus siellä joku Mamman sukulainen olisi pentuja odottamassa.

Tein varmaan joskus pentujen aikaan päätöksen, että haluan että mun seuraava airis on jotain sukua tälle nykyiselle vuhvelle. Jos ei pennun pentu, niin ehkä siskon/veljen pennun pentu? Tai pennun pennun pentu. Tai jotenkin nyt vain sukua tälle vuhvelle.
Miksikö? Mamse on ollut niiin suuri persoona mun elämässä, kaikkine suurine ja pienine vikoineen, että vaikka luonteenpiirteet eivät periytyisikään, voisin ainakin aina kuvitella, että "Mamsekin olis tehny ton asian just noin!"

13.9.2008

Toisaalta vaikka se tuleva airis ei olisi mitään sukua Mamselle, näkisin tuon koiran varmaan jokaisessa samanrotuisessa. Englannissa törmäsin yhteen airisurokseen, ja näin näissä kahdessa koirassa heti jotain samaa. Ja eivät varmasti olleet mitään sukua keskenään.

Ja jos seuraava vuhve ei ole airis, on se ehdottomasti Irlanninterrieri. Sen pienempää terrieriä  mä en kyllä itselleni huolisi, koen ne niin ärsyttävinä pikkuräksyttäjinä :D irski onkin melkein pienin koira mitä itselleni voisin kuvitella, Corgi on matalin otus, jonka voisin nähdä tallustelemassa kotini nurkissa. Sen pienempää ei kiitos minulle! Corgistakaan en ole varma, johtuen niiden mahdollisista selkäongelmista. Airiksilla ei ainakaan ole mitään hirmuisia perussairauksia, perus terve rotu on, ja niin on käsittääkseni irskikin.

Skotlanninterrieri Tatu ja Mamma 27.9.2009

Mitä ihmiset tekee näin jouluna ja uutenavuotena? Itse olen töissä vanhainkodissa tienaamassa rahaa autokouluun, sekä kotona yksikseni vietän aikaa tuon terroristivuhven kanssa :--)

Lue lisää

Mietteitä...

"Älä koskaan unohda miten erityinen lahja olet avoimuudellasi ja kärsivällisyydelläs hevosille"

Meidän (ihana) agilityvetäjä sanoi  mulle tänään noin, kun linkittelin sille tämän minun blogintapaisen, ja kerroin mun ja Ponin viimeaikaisista touhuiluista, koska koen, että tämä meidän agiliidon vetäjä on tietyllä tapaa auttanut mua tajuamaan taas lisää, miten hienon ja herkän asian kanssa mä tykkään touhuta, ihmisen ja hevosen välinen luottamus.

Touhuilin Ponin kanssa tän viikon sunnuntaina pitkästä aikaa maastakäsin naruriimulla. Lähdin kentälle ajatuksella, että harjotellaan pysähdyksiä ja peruutuksia, ehkä sitä, että saan tuon lähtemään perääni reippaasti, kun otus on vielä kiinni.

Poni yllätti mut taas herkkyydellään, se pysähtyi kuin ihmisen mieli, peruutti tosi kivasti, ja lähti ravaamaan perääni heti, kun itse lähdin kävelemään "ylöspäin" ja reippaammin. Ja hidasti myös käyntiin heti, kun itse hidastin.
Päätin päästää ruunan irti, ja mitä se tekee? Yleensä tuo lähtisi heti etsimään ruokaa (okei, lumi saattaa nyt vähän hidastaa tätä asiaa), mutta nyt se seisoskeli mun vieressä ja lähti perääni kävelemään.

En osaa kirjoittaa mun tämänhetkistä fiilistä sanoiksi, mutta fiilis oli kyllä sunnuntainakin aika korkealla, kun Poni ravasi mun vieressä, kun itse lähdin juoksemaan, kääntyili sinne minne minäkin, ja oli muutenkin niiin mukana tässä jutussa. Peruutuksetkin onnistuivat ihan loistavasti pari kertaa niin, että seisoin ruunan vieressä ja lähdin itse peruuttamaan.

Aivan mahtava otus, ja vaikka paineelle tuo onkin toisinaan ihan järjettömän turtunut, on poni kanssa jollain tapaa ihan törkeän herkkä, mieleltään ehkä? Mulla oli sunnuntaina oma fiilis kohdillaan jo valmiiksi, ja se vaan kohosi, kun juoksin kenttää ympäri Poninpallero perässä kipittäen.

Sanoin sunnuntaina(?) kun meidän agilityihmiselle tästä samasta hehkutin, että mä niin rakastan ja tykkään maastakäsittelystä, itse saan siitä niiin paljon enemmän irti kuin vaikka ratsastustunneista. Siis kyllä vaikka noilla lännenratsastustunneilla käydessäni, kun joku asia oikeasti onnistuu, fiilis kyllä nousee, mutta näissä maastakäsittelyissä.. ihan mahtava olo tulee, kun pakoeläin luottaa. En kyllä tiedä, luuliko Poni saavansa porkkanaa kun tarpeeksi kauan mun perässä juoksee vai mitä, mutta näitä hetkiä nyt on tapahtunut ennenkin, Melexin ja Liinun kanssa varsinkin.

Sain muuten haasteen/minkälie Raudattomasti -blogin kirjoittajalta, jonka innoittamana joskus vuonna 2007 tutustuin luonnolliseen hevosmiestaitoon ja jonka innoittamana koen pahaa oloa, kun pistän hevosille kuolaimet suuhun :-D esimerkkinä, juoksutin Dianaa kesällä kuolaimet suussa liinassa, ja keskenkaiken tuli ihan järjetön ahdistuskohtaus niiden kuolainten takia. En muista varmaksi, mutta taisi tammavanhus päästä kentälle tämän jälkeen vapaana juoksemaan.

Itse toivon henkilökohtaisesti, etten ikinä unohda tätä minun avoimuutta ja kärsivällisyyttä hevosia kohtaan, tosin olen myös sitä mieltä, että tuo minun kärsivällisyys voisi olla kovastikin vielä parempi. Pitää muistaa vaan hengittää ja jättää asioita tekemättä, jos on vain vähänkin fiilis että nyt vtuttaa :--)

tässä ei taas ollut pointtia sitten yhtään.

Lue lisää

Hevosagilityä ||

3.11. oli Mikkolassa tallin historian toiset agilityharjoitukset. Itse lähdin aamulla aikaisin hakemaan Valpperista Melexiä ja Ässää mukaan touhuilemaan. Oli pieniä ongelmia lastauksen suhteen Melexin kanssa, kun ruuna ei kävellytkään tuttuun tapaan suoraan traileriin, vaan jumitti. Ajan ja rauhallisuuden kanssa siitäkin selvittiin, ja molemmat ruunat saatiin koppiin.

 

Mä näytin ensin Popin kanssa "miten homma sujuu", kun mukana oli ensikertalaisiakin. Meidän vetäjä huomasi heti, että mua jännittää, joka oli ihan totta, kun mua rupes jännittämään se, kun kaikki katsoo ja pitää näyttää kaikille että miten homma toimii ja apua! Hirmuset paineet.
No homma sujui kuitenkin tosi mallikkaasti, Poppi kun on ihan vanha tekiä tossa jo. Ruuna tallusteli esteiden läpi ihan ilman mitään ongelmia. Vapaaksikin ruuna pääsi melkein heti kun tultiin kentälle.

Sitten oli pari hevosta välissä, jonka jälkeen mä menin Melexin kanssa kentälle, ja voi jestas sitä jännityksen ja paineen määrää, kun Melex on hevonen, jonka kanssa haluaisin onnistua tämmöisissä, niin eikö se hevonen lue mun kehonkieltä kun avointa kirjaa, ja tekee kaiken muun, kun mitä pyydän. On muuten pitkä virke!

       

Melexin kanssa ei onnistunut muutakuin pujottelu, ja päästin herran vapaaksikin, jolloin se vain silloin tällöin vilkaisi, että missä menen, ja muuten katseli Ässää joka oli tarhassa (joka oli muuten ihan loistava kentällä!) tai kuljeskeli itsekseen.

Vetäjän kanssa puhuttiin, niin hän sanoi, että toisaalta Melex muistutti mulle, että mikä tässä touhussa on tärkeintä. Jollain tapaa kun halusin onnistua niiin täysillä ja näyttää kaikille ja jotain. Väärä lähtötilanne ihan alkujaankin. No mutta, olipahan Melex ainakin rauhallinen ja rento kentällä!

 

 

 

Meidän ihana vetäjä ja Poni

 

Ponin omistaja meni Ponin kanssa rataa ympäri, ruuna oli taas kovin porkkanamaaninen, ja juoksi korvat luimussa omistajan perässä porkkanoiden toivossa.. Paksu mikä paksu! Ruuna meni kuitenkin taas ilman mitään ongelmia rataa läpi, ei pelottanut tai jännittänyt mikään. Hieno junioriponi :-)

 

 

Viimeisenä porukasta oltiin vuorossa minä ja Liinu, sekä Onni joka sai juoksennella kenttää vapaana ja kauhistella kaikenmaailman vempeleitä ja traktorinrenkaita.

Ja tottakai mua jännitti Liinunkin kanssa, että miten me onnistutaan, ei tosin niin paljon kuin Popin ja Melexin kanssa.

Onni pelaa palloa ;-)

Liinun kanssa meni kuitenkin loppujenlopuksi tosi kivasti, tamma oli rauhallinen ja rento koko touhuamisen ajan, eikä ollut yhtään Onnin perään, joka mennä viipotti ympäri kenttää, ja hurmasi samalla meidän vetäjän ihan täysin. Joka oli aluksi varsan mielestä hirmuisen pelottava, mutta uskalsi ori lopulta mennä tämän luo.

 

Liinu ei aluksi uskaltanut tulla portin ali/läpi, ja kuten meidän vetäjä sanoi, "viisas johtaja helpottaisi tehtävää nyt, ja avaisi verhoja vähän". Avasin aluksi vaan kuvassa näkyvän verran, muttakun este oli vieläkin liian vaikea, niin avasin niitä lopulta vielä enemmän.

Sitten tamma uskalsikin jo tulla! Voi että, oli kyllä taas niin mahtava tunne tuon eläimen kanssa. Mahtava otus :-) (Joululahjalista: Liinu)

Liinukin sai olla kentällä vapaana, vapaana tosin ei onnistunut muutakuin pujottelu, mutta hyvä niinkin! Ihmeteltiin pressua ja käytiin myös vapaana ihmettelemässä jumppapalloa ja haistelemassa muita esteitä.

 

 On se ihana! :-)

Kuvien © Anna T. kopiointi kielletty!

Lue lisää

Englanninterveiset

Pieni blogiloma taisi tehdä hyvää, nyt uudella innolla voin jatkaa kirjoittelemista.

Olin siis työssäoppimassa Englannissa viisi viikkoa, perjantaina palailin takaisin kylmään Suomeen, sillä fiiliksellä, että äkkiä kotiin nappaamaan koira kainaloon ja sitten vaan takaisin.
Hastings oli mahtava kaupunki, brittiläiset olivat mahtavia ja kaikki muukin oli niin mahtavaa että! Tuli käytyä kanssa Lontoossa ja Brightonissa, sekä sitten pienessä kylänpahasessa, Ryessä. Joka päivä tuli käveltyä kevyesti se n. 10km, ja Hastings on kovin mäkinen paikka, niin voitte kuvitella, että ekan viikon jälkeen olivat pohkeet vähän kipuilevat!

Hastings on meren rannalla, tosin koko ranta on vain simmoista pientä kiveä, eikä mitään vaaleeta pientä hiekkaa. Ihana ranta silti! Tosin kesällä ei ehkä niin kiva kun pitäisi siellä kivissä kävellä paljain varpain, mutta nyt tähän aikaan vuodesta kun en itse ainakaan hirmuisesti ui, niin oikein mainio.

Perheessä jossa asuin toisen suomalaisen kanssa, oli vanhemmat, kolme lasta (13, 15 ja 17 vuotiaat) sekä yksi pirullinen kissanpentu. Tää kissa saatto yhtäkkiä hyökätä käden kimppuun, ja raapia ja purra ja piruilla muutenkin, mutta aivan ihana pentu silti. Iltasin kun katottiin telkkaria, niin kömpi jalkojen päälle nukkumaan.

Viiteen viikkoon en käynyt kertaakaan tallilla, joten eilen kun palailin takaisin kotikonnuille, niin oli pakko käydä pikaiseen Mikkolassa. Onni on kasvanut ihan hirmuisen paljon, törkeän kokoinen jo! Varsa lähteekin vielä tämän vuoden puolella varsapihattoon vähän kasvamaan.

 

Nyt käsittelyä oottaa noin 600 kuvaa, jotka on otettu 3.11. hevosagilitystä, että siitä sitten seuraavaksi! :--)

Lue lisää