Järjetön inspis tätä postausta kohtaan iltavuoron jälkeen koiran kanssa lenkkeillessä pikkupakkasessa! Mietin Ponia ja Miltisä, ja siitä se ajatus sitten lähti.
Taisi olla vuosi 2009, kun tutustuin Petsiessä (oh yes...)
Pilkkuun ja tämän omistajaan. Olin tuolloin hoitanut Melexiä vuoden, ja ikää oli hurjat 14v. Yksi Pilkun kuvista teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, jonka jälkeen rupesin etsimään kuumeisesti tietoa "luonnollisesta hevosmiestaidosta" tai "hevoskuiskauksesta" tai "narun pyörityksestä" tai miksi kukaan nyt tätä haluaakaan kutsua. Kuva oli
tämä. Silloisen Raipen mielestä tossa kuvassa oli kaikki, johon halusin Melexin kanssa pyrkiä, halusin samanlaisen kuvan, mitä tuo oli! No, kuvaa ei ole olemassakaan, eikä sitä enää ole oikein mahdollista ottaakaan. Mutta tuo kuva oli se, mihin halusin pyrkiä!
Meillä oli Melexin kanssa aluksi ongelmia tarhasta pois tulon kanssa. Hevonen kyllä antoi kiinni, mutta ei liikkunut askeltakaan eteenpäin kanssani kiinni ollessaan. Ei edes, vaikka mulla oli litran verran prixiä ruunan turvan edessä, ruuna otti muuli-ilmeen ja seistä tönötti paikoillaan.
Minähän en sinun kanssasi liiku. Mielestäni tuo liikkumattomuus kertoo vielä enemmän siitä, että hevonen ei halua tehdä kanssani mitään, kuin se, jos se juoksee minua karkuun.
Olin tuolloin lueskellut jo jonkin verran juttuja lh:sta, ja onneksi tallin lähellä oli silloinen Mielitie Oy. Olin Mielitiehen yhteydessä, ja sovittiin, että menen sinne Melexin kanssa "maastakäsintunnille". Hinta taisi olla 30-50euron luokkaa, en muista enää. Ratsastin ruunan tuon lyhyen matkan, ja mielestäni pappaheppa pääsi vapaaksi picaderoon. Ruuna liikkui ympyrällä vapaana, paineistamalla. Sain opetusta, missä kohtaa minun pitää seistä, etten pyydä hevosta hidastamaan/pysähtämään, tai liikkumaan reippaampaa. Jossain kohtaa sain luvan pyytää Melexiä luokseni menemällä kyykkyyn. Pappaheppa ei tullut luokseni, mutta tunnin vetäjä sanoi, että se näyttää siltä, että se miettii kovin, pitäisikö vai eikö pitäisi.
Ensimmäisen tunnin jälkeen meidän kävelyongelmat olivat oikeasti poissa. Niitä ei enää ollut.
 |
| Tämä on toiselta maastakäsittelytunnilta, mun kehonkieli on jotain olematonta... |
 |
| KEHONKIELI OHOOOI MISSÄ OLET?!?!?!??!1+1+1 |
Kävin kuitenkin Melexin kanssa toisellakin samanmoisella tunnilla, jolloin käsittelimme väistättämistä ja enemmän talutusharjoituksia. Sain positiivista palautetta siitä, että reagoin nopeasti, jos hevonen yrittää tulla ohi taluttaessa. Palautetta sain myös siitä, että käytän kehonkieltä liian vähän, ja tänä päivänä, kun kuvia katsoo, on kehonkieleni aivan säälittävän vähäistä.
Pilkkuun ja ruunan omistajaan tutustuessani innostuin myös raudattomuudesta. Melexillä maastoilin jonkin verran riimulla, ja ostin sille myös Pilkun vanhat BB:t. Näissä kuolaimettomissa menee siis remmit leuan alta ristiin, ja vedettäessä ohjista painetta tulee niskaan, poskiin ja turpaan. Melex toimi näillä moitteetta. Muistan, kun joskus lähdettiin Tähden ja tämän silloisen omistajan kanssa maastoon, ja lähdin Melexin kanssa kuolaimetta, kommentoi Tähden omistaja, että ihan oikeastikko tulet ilman kuolaimia. Melex oli vauhdikas vielä viimeisenä päivänään, mutta tasan kerran ruuna on minulla ryöstänyt. Silloinkin annoin papalle lisää ohjaa ja nauroin, vanhoilla päivillään tuo ei montaa metriä jaksanut täysillä enää mennä. Meillä ei siis koskaan ollut ongelmia hidastamisen kanssa - käytiin asti ei tosin yleensä päästy, mutta peitsillä sitten! Ilman lupaa tuo ei lähtenyt laukkaan.
Elin varmaan neljä - viisi vuotta siinä uskossa, että narun pyörittäminen on se the juttu. Kun Tähti muutti Mikkolaan ja minä perässä, tuli jossain kohtaa jutuksi hevosagility. Tähteä ei tosin enää silloin ollut, mutta Poni pyöri kuvioissa mukana. Innostuin välittömästi asiasta! Sain vähän etukäteen kuulla, että tässä jutussa ei ole sitä perus kaviot renkaan sisälle, vuhuu, ollaan agimestareita -tyyliä, vaan niin, että hevosen ehdoilla, sitä mihinkään pakottamatta tai painestamatta.
Ensimmäisen agilitykerran jälkeen olin myyty. Agilityn vetäjä Tanja vähän avasi mulle hevosen sielunelämää enemmän. Siihen asti olin ajatellut kuvion olevan niin, että minä olen johtaja, hevonen kuuntelee minua ja tekee paineistamalla mitä haluan. Kyllä, käytän painetta edelleen, mutta ajatusmaailmani on täysin erilainen.
Agilityssä mentiin ensin narun kanssa, hevonen sai tehtävän suorittamisen jälkeen palkinnon, Ponilla se oli porkkana ja Popilla rapsutus kutisevasta kohdasta. Molempien, Ponin ja Popin kanssa mentiin rataa myös vapaana. Kumpaakaan ei tarvinnut pakottaa mistään tehtävästä läpi, painetta ei käytetty yhtään.
Tanjaan tutustumisen jälkeen sain kuulla
Noora Enqvististä. Ensimmäinen agikertamme oli joskus vuoden 2012 loppukesästä/alkusyksystä, ja kesällä 2013 olin Nooran avoimella kurssilla läheisellä tallilla.
Nooran kurssilla opin lisää hevosen kehonkielestä, opin käyttämään omaa kehonkieltäni lisää esimerkiksi hevosta taluttessa. Mikä ei oikeasti ole niin helppoa, kuin miltä se näyttää. Ennen Nooran kurssia Tanja kävi pitämässä mulle ja yhdelle tallikaverilleni maastakäsintunteja, joissa harjoiteltiin samaista kehonkielen käyttöä. Mentiin myös vähän pintaa syvemmälle, joissa harjoitukset näyttivät varmasti vähän hassuilta ulkopuolisin silmin ;-)
Talutuksesta sen verran, mitä kurssilla ja Tanjan opissa irti olen saanut, että kun hevonen kävelee taluttajan selän takana, se on yksin. Taluttaja ei tiedä, mitä hevonen siellä tekee, se ei tiedä sen kehonkielestä mitään, ja yhtäkkiä sulla onkin hevonen, joka veuhtoo itseään irti, esimerkiksi säikähtäessään jotain, koska se ei ole saanut tukea siitä ihmisestä sen edessä.
Kun hevonen kävelee vierellä (Miltsiä yritän tähän parhaillaan opettaa, varsa vaan helposti laamaa vähän takana, mutta reippaasti kävelee myös vierellä!), näkee taluttajan sen kehonkieltä, ja pystyy myös itse vaikuttamaan hevoseen kehonkielellään. Pyrin itse kävelemään noin hevosen turvan kohdalla/vähän taaempana, mutten kuitenkaan niin, että hevonen menee metrin edelläni. Okei, paitsi joskus Poni saa leikkiä koiraa, mutta ei siitä sen enempää!
 |
Jos muistan oikein, tämä hevonen teki, koska sitä pyydettiin, se ei mukissut vastaan ja oli muistikuvieni
mukaan myös sisäänpäinkääntynyt. |
 |
Haukottelu on se the juttu mulle nykyään. Olen oppinut, että tyytyväinen hevonen haukottelee.
Tämä hevonen oli täysin erilainen seuraava kurssipäivänä. |
 |
| Seuraavana kurssipäivänä hevonen aloitti koko jutun haukotelemalla. |
Silmät ovat sielun peili.
Päälimmäisin ajatus, mikä jäi mieleeni Nooran kurssista. Voin allekirjoittaa lauseen monta, monta kertaa. Hevosen silmät kertovat mahdottomasti asioita. Aadan tullessa Valpperiin huhtikuussa, oli tamman silmät lautasen kokoiset ja pyöreät. Nykyään jännittyessään tamman silmät ovat samanmoiset, kun tämän tullessa Valpperiin, mutta muuten hevosen ollessa rento, ne ovat vähän enemmän ovaalin muotoiset.
Safin silmät kuvaavat mielestäni täydellisesti tamman luonnetta - niissä on rauhallinen katse. Ponin ja myös Minoksen silmissä on ripaus veikeyttä - mitä näistä molemmista löytyy!
Tämä kyseinen lause aiheutti kesällä 2013 myös suuren määrän ahdistusta. Hevosen silmistä näkee tämän ollessa ahdistunut. Nykyään huomaan kyttääväni ihan pelkästään kuvissa hevosen silmiä. Jos hevosella on kuvissa mielestäni ahdistunut ilme, en voi sitä julkaista. En tiedä huomaavatko muut samaa, mutta jos huomaan kuvassa mielestäni ahdistuneet silmät, vaikka se olisi kuinka kiva muuten, se jää julkaisematta. Viime vuonna tämä ongelma oli suurempi mitä nyt, mutta edelleen tämä nostaa päätään.
 |
Juttuun mitenkään liittymättä, mutta kuvia etsiessäni löysin Selssistä
kivan kuvan! Oli hän nätti <3 |
Kurssin jälkeen meillä oli juuri alkanut Ponin kanssa Leenan valjakkovalkut. Noh, näistäkin koin suunnatonta henkistä pahaa oloa ja ahdistusta, koska saatoin pyytää Ponilta jotain, mistä tämä ei niin tykännyt. Järkeilin asian päässäni niin, että ruunan on pakko liikkua, että se saa lihaksia taakse, jolloin sen polvet eivät kipeydy. Tätä ongelmaa ei nykyään enää oikein ole!
Tässä vuosien varrella tapani toimia hevosten kanssa on muuttunut ja paljon, sekä myös pelkästään ajatukseni hevosia kohtaan.
Aluksi kun tutustuin tähän "luonnolliseen hevosmiestaitoon" vannoin henkeen ja vereen narun pyöritykseen. Ajattelin olevani johtaja, johon hevonen tukeutuisi asiassa kuin asiassa.
Nykyään koen olevani hevosen ystävä, ja pidän myös hevosta eräänlaisena ystävänä. Hevonen uskaltaa luottaa minuun, tiedostaa, etten vie sitä suureen vaaraan, jossa se voisi loukkaantua. Se uskaltaa tulla perässäni pelottaviin paikkoihin (esim Ponilla veteen tulo, tässä asiassa edetään pikku hiljaa), eikä saa tästä traumoja. Molemminpuoleinen kunnioitus ja kuunteleminen on myös suuressa osassa tätä. Minua kunnioitetaan, eikä tulla päälle. Edelleen käytän naruriimua ja "narunpyöritystä", mutten lainkaan samassa mittakaavassa, mitä esimerkiksi vuonna 2009. Haluan, että sekä minulla että hevosella on hauskaa!
Koen osaavani lukea hevosen kehonkieltä suht hyvin, ja uskon myös, että osaan käyttää kehonkieltäni niin, että hevoset sitä ymmärtävät. Näissä asioissa olen kuitenkin täysin aloittelija vielä monet vuodet, mutta pikkuhiljaa tässä kokoajan oppii uutta hevosista, sekä niiden sielunelämästä! Musta on sääli, ettei hevosihmiset osaa lukea hevosiaan. Itsekin jätän varmasti vahingossa ja epähuomiossa asioita huomioimatta, mitä tuo lauma mulle mahdollisesti yrittää kertoa. Mutta jos se hevonen "huutaa" sitä asiaa siinä vieressä, eikä se ihminen siltikään sitä huomaa, niin... mielestäni jokaisen hevosihmisen tulisi osata lukea sen hevosensa kehonkieltä niin, että ymmärtää siitä edes jotain. Ja oppia vielä käyttämään omaa kehonkieltään! ;-)
