Maailman parasta Ponia moikkaamassa

Perjantaina ajelin parin tunnin matkan Ponin uuteen kotiin - viime näkemästä olikin aikaa jo yli vuosi! Jos joku ei tiedä/muista Ponia, niin myin tuon ihanan kimon ruunan puolitoista vuotta sitten mahdollistaakseni Islan oston. Elämäni vaikein päätös, mutta uskon sen olleen kuitenkin oikea. Tuolloin piti päättää mitä haluan harrastukseltani ja tehdä päätökset siltä pohjalta. Toivon kuitenkin, että Poni luonani vielä joskus eläkepäiviä viettää. Nyt sillä on mielettömän hyvä koti, jossa sitä rakastetaan valtavasti.

Ruuna voi hyvin! Se on mielettömän hienossa kunnossa, siltä on valtavan hyvä kunto ja se liikkuu erittäin monipuolisesti. Poni pääsee kesällä esteleirille!
Yöt Poni nukkuu tallissa, mutta päivät se viettää pihattotarhassa ihanassa kaverilaumassa. Se oli saanut vasempaan silmäkulmaan pari päivää ennen perjantaita vähän osumaa, ja eläinlääkäri oli käynyt katsomassa että silmässä ei ole vauriota. Pienellä ihorikolla säästyttiin, ja olen samaa mieltä uusien omistajien kanssa - laumaelämän vuoksi on otettava pieniä riskejä.

Käytiin toisen omistajan ja tämän 8v tyttären kanssa ensin kävelemässä pientä metsäpolkua pitkin, ja siellä riittikin riemua. Poni olisi edennyt oikein mieluusti vain ravilla tai laukalla! Kiltisti se silti kuuntelee taitavaa pientä ratsastajaa. Metsäkävelyn jälkeen ratsukko meni vielä kentällä kaikissa askellajeissa, tehden loppuun takaosakäännöksiä ja "ponijumppaa". Ollappa itsekin vielä niin vetreä kuin mitä nuori ratsastaja oli!

Vaikka Ponia on aina valtavan ihana päästä katsomaan (josta uusille omistajille suuri kiitos, ei ole itsestäänselvyys!), on tallilta lähteminen ja parin tunnin kotimatka aina aika rankkaa. Vieläkin, puolentoista vuoden jälkeen tekee tiukkaa. Valtavaa ikävää helpottaa kuitenkin tieto siitä, että katsomaan pääsee ja ruunalla on mitä parhaimmat olot.

Huh, on se edelleen niin mielettömän rakas <3